Henkilöhaastattelussa Costan Enkeleiden perustaja Yoana Aktas

-Mistä olet kotoisin ja milloin muutit Fugeen? Mikä sai sinut tulemaan Espanjaan ja ajattelitko, että jäät pysyvästi?

-Olen kotoisin Porista ja pyörinyt aika paljon ympäri maailmaa elämässäni. En ole ikinä halunnut niin kauheasti olla Suomessa ja tännekin tulin oikeastaan lämmön ja ilmapiirin perässä. En ole varsinaisesti koskaan tehnyt mitään päätöstä siitäkään, että jäänkö tänne pysyvästi – elämästä kun ei koskaan tiedä. Nyt viime aikoina olenkin ollut vähän enemmän Suomessa johtuen tästä sairaudestani, jota ollaan nyt siellä päässä hoidettu.

Ekan kerran tulin parikymppisenä likkana Torremolinokseen. Sieltä muutin Benalmadenaan ja tänne Fuengirolaan päädyin siitä muutama vuosi eteenpäin, eli Fugessa olen ollut nyt pyöreät kymmenen vuotta. En tosiaan tiedä edelleenkään, jäänkö tänne vai päädynkö Suomeen vai jonnekin ihan muualle. Tämä sairaus on sen verran vakava, etten voi tietää tulevaisuudesta kauheasti tai suunnitella kovin pitkälle. 

Minulle annettiin täällä elinaikaa viisi vuotta, mutta Suomessa elinajanodote on parantunut, kun olen siellä saanut niin hyvää hoitoa. Kaikki on nyt siitä kiinni, että mihin suuntaan oma terveys ja olo menee. Lämpö tekee kuitenkin hyvää ja siksi täällä rannikolla tekee mieli olla. Mutta siis – ehta porilainen olen, ja tulen aina olemaan! 

-Mikä sai sinut perustamaan Costan Enkelit?

-Se lähti aikoinaan siitä fiiliksestä, ettei ihmiset auta toisiaan riittävästi, vaikka löytyisi aikaa ja kielitaitoa – kaikki tuntui olevan rahasta kiinni. Koin, että minulla on riittävästi aikaa, kielitaitoa ja halua sekä kykyä auttaa ihmisiä. Ei kaikesta avusta ja tuesta mielestäni tarvitse aina pyytää rahaa. Ymmärrän tietysti ihmisten työt, enkä lähde polkemaan kenenkään duuneja enkä palkkoja – myös Costan Enkeleissä ohjataan välillä asiakasta sellaisille tahoille, missä ihmiset tekee työkseen tulkkausta tai muuta vastaavaa, ja silloin se tietysti luonnollisesti myös maksaa. Mutta lähtökohtana oli sellainen empatia ihmisiä kohtaan, että jos ihmisellä ei ole rahaa, niin ei sen takia silti pitäisi jäädä ilman apua. 

-Miten yhdistys on kehittynyt vuosien varrella ja mitä palveluja tarjoatte nyt?

-Kehitys on ollut huomattavaa, meitä on tällä hetkellä jo yli kaksisataa. Muistan sen päivän, kun tuli ensimmäiset kymmenen Enkeliä täyteen ja ajattelin silloin että waaau, meitä on jo näin paljon. Aikaisemminhan meille pystyi liittymään melkeinpä kuka tahansa, mutta nykyään on otettu käyttöön tiettyjä pääsyvaatimuksia, koska haluamme ilmapiirin pysyvän mahdollisimman rauhallisena ja hyväntuulisena – tämä on kuitenkin auttamistyö eikä mikään sotatanner, joten tietynlainen positiivinen elämänasenne on tärkeää. Omia ongelmia ei pidä liikaa tuoda tähän kuvioon, vaikka lähes kaikilla sellaisia onkin. Meillä on tullut paljon uudenlaisia tehtäviä, kuten kadonneiden etsimistä, ja verkostot ovat laajentuneet valtavasti. Meillä on myös hyvät kontaktit lehdistöön, poliisiin ja muihin viranomaisiin – eri tahojen välinen yhteistyö toimii. Tuemme myös menehtyneiden omaisia surutyössä. Vaatteiden jakelussa olemme laajentaneet toimintaa suomalaisten parista myös espanjalaisiin ja muunmaalaisiin perheisiin, ja jouluisin jaetaan lahjoja sun muuta tarpeellista. 

Uskomattoman hienoa, että niin pienestä alusta on kasvanut jo näin suuri auttamisverkosto, joka näyttää vain kasvavan edelleen! Jonossa on tälläkin hetkellä muutama uusi ehdokas, joita käyn pian haastattelemassa. Osa meistä on Suomessa ja osa täällä; autamme siis molemmissa päissä tilanteen mukaan. Olen meistä kaikista päivittäin valtavan ylpeä. Ihmeisiin ei aina pystytä, mutta teemme parhaamme. Suurin osa tähän asti kadonneista on löydetty. Se on vaikein, vaativin ja suurin palvelu, mitä meillä on. Tulkkauspalvelut ovat tärkeitä ja nyt uutena myös ystäväpalvelu: autamme ihmisiä löytämään kaverin vaikka kahvittelemaan, jos ei sellaista tunnu muuten löytyvän. Meille voi muutenkin soittaa ja purkaa murheita – joku täällä aina kuuntelee. Emme saa mitään avustuksia tai tukia tällä hetkellä mistään, joten maksamme omasta pussistamme vapaaehtoisina tämän toiminnan. Rahaa meiltä ei siis saa, vaikka sitäkin usein kysellään, mutta esimerkiksi ruoka-asioissa voimme auttaa tarvittaessa.

Kotiväkivaltatapaukset sisältävät omat vaaransa ja vaativat pysymään erityisen vahvana – ne eivät sovi kaikille, vaan vaativat tietynlaista luonnetta. Harva tehtävä on itsessään kovin helppo, lähes kaikki on haastavaa tällä kentällä. 

-Kuinka monta vapaaehtoista Enkeleissä on ja miten heidät koulutetaan? 

-Tällä hetkellä meitä on tosiaan reilu kaksisataa jäsentä ja lisää on tulossa jatkuvasti. Jokaisella on oma jäsennumero ja sen saa halutessaan virallisen tatuointiartistimme Minna Mustasaaren leimaamana ikuistettua itseensä. Perehdytys ja koulutus kestää melko pitkään ja olen sitä mieltä, että tekemällä oppii parhaiten. Kokeneen Costan Enkelin erottaa uudesta tulokkaasta erittäin hyvin ihan siitä syystä, että vanhat konkarit ovat jo nähneet kaikenlaista ja ovat niin karaistuneita, etteivät pelästy enää oikein mistään. Meillä on kolme pääjaostoa: Arkienkelit, Soluttautujat ja Mustat Costan Enkelit. Näillä jaostoilla on keskenään erilaiset tehtävät. Arkienkeleillä on kevyempiä hommia, kuten ruuan ja vaatteiden jakoa ja muita tukitoimia. Soluttautujat menevät mukaan vähän haastavampiinkin tehtäviin. Mustat Costan Enkelit omaavat usein itsekin hieman kovemman taustan ja ovat valmiita myös rajumpiin tehtäviin. Jokaiselle löytyy oma paikka ja oma ryhmä, jossa toimia parhaansa mukaan. 

Ryhmissä on mukana myös psykoterapeutteja, sairaanhoitajia ja hyvin monien alojen ammattilaisia, joten yhteisosaamisen taso on korkea ja kentällä opitaan jatkuvasti lisää. Työtä tehdään aina vähintäänkin pareittain, joten kukaan meistä ei koskaan joudu yksin hankaliin tilanteisiin. Isommissa tehtävissä meitä saattaa olla jopa viiden hengen ryhmä kerralla auttamassa. Meillä on myös nyt alkanyt kehittyä englanninkielisille ja espanjalaisille omat jaostot, jotka kasvavat kovaa vauhtia.

-Miten paikallinen yhteisö suhtautuu toimintaanne?

-Nykyään meihin suhtaudutaan oikein hyvin. Näin ei ole aina ollut – aiemmin kiersi omituisia huhuja meidän toiminnasta eivätkä kaikki ihan ymmärtäneet, mistä tässä on kyse. Jotkut pitivät meitä kai jonain pelottavana jenginä, mutta nyt ajan myötä tämä harha on hälventynyt, kun emme antaneet sen millään tavalla häiritä tekemisiämme. Jotkut enkelit ovat aikoinaan pahoittaneet mielensä rumista kommenteista, mutta nyt alkaa olla jo selvää, että olemme auttamisjärjestö ja onneksi yleinen suhtautuminen on sitä myötä muuttunut paljon paremmaksi myös suomalaisyhteisön puolelta. Sieltä on löytynyt lisäksi yhteistyökumppaneitakin tarpeen mukaan toiminnan edistämiseksi, mikä on oikein positiivista. Paikallisen espanjalaisen yhteisön kanssa meillä ei koskaan ole ollut mitään ongelmia, kaikki on toiminut alusta asti hyvin ja espanjalaiset ovat todella auttamishaluisia.

Joudun ottamaan sytostaattihoitoja, jotka ovat todella rankkoja. Menen silti töihin, mutta en pysty tekemään täysiä päiviä. Hoidan parhaani mukaan tehtäviäni, mutta olen myös opetellut sanomaan ei ja delegoimaan, koska kukaan meistä ei ole korvaamaton – osaan nykyään myös jakaa tehtäviäni eteenpäin ja luottaa, että muut hoitavat ne ihan yhtä hyvin tai jopa paremmin. Tämä on tullut todistettua moneen kertaan ja olen siitä todella onnellinen. Haluan pitää huolta pienestä tytöstäni ja itsestäni, jotta elämä jatkuisi hyvänä vielä huomennakin. Olen joutunut suunnittelemaan asiat uudelleen ja tekemään erilaisia järjestelyitä. Onneksi sain Suomessa hyvää hoitoa pahimpaan tilanteeseen, jolloin en oikein pystynyt edes kävelemään kunnolla. Puolen vuoden sisään olen pari kertaa ollut melko lähellä hengenlähtöä verenmyrkytysten ja muiden komplikaatioiden takia. Lääkkeiden sivuvaikutukset ovat myös tosi rankkoja, kuten painonnousu ja hiustenlähtö. Haluan pysyä kuitenkin optimistisena ja toiveikkaana, että tämä sairaus voitetaan, kunhan osaan myös ottaa rennommin jatkossa. Pitää vaan opetella hyväksymään, ettei ole koko ajan pakko jaksaa suorittaa. Eihän kukaan meistä tiedä, paljonko meillä on aikaa jäljellä. Tärkeintä on se, että saa elää juuri nyt ja arvostaa sitä.